Kylmän sodan päätyttyä alettiin puhua ”rauhanosingoista”. Sillä viitattiin siihen, että kun kansainvälinen ilmapiiri oli rauhoittunut ja sotilasmenot kääntyivät laskuun, voimavaroja voitiin taas suunnata hyvinvointiin. Suunta alkoi muuttua vasta, kun Venäjän hyökkäsi Ukrainaan 2014.
Silti Euroopassa menoja lisättiin tuntuvasti vasta vuonna 2022 Venäjän laajennettua hyökkäystään. Ja ihan lopullisen tosissaan Eurooppa otti Venäjän uhan vasta, kun Donald Trump palasi valkoiseen taloon.
Silloin Naton jäsenet sitoutuivat nostamaan sotilasmenojaan kahdesta kolmeen ja puoleen prosenttiin seuraavan kymmenen vuoden aikana. Lisäksi puolitoista prosenttia käytettäisiin puolustukseen liittyviin menoihin.
Sotilasmenoissa tulemme olemaan Naton mallioppilas.
Ei ole mitään takeita siitä, että sotilasmenoja tullaan oikeasti nostamaan julkilausutulle tasolle. Historiallisesti harva Nato-maa on saavuttanut Natossa asetettuja tavoitteita. Mutta naapurimme on aggressiivinen ja arvaamaton. Me tulemme todennäköisesti olemaan Naton mallioppilaita, sillä tavoitteen täyttyminen palvelee omaa turvallisuuttamme kolmella tapaa.
Ensinnäkin tahdomme kannustaa muita eurooppalaisia liittolaisiamme kasvattamaan heikoiksi osoittautuneita sotilaallisia kykyjään.
Toiseksi pyrimme varmistamaan, ettei suurin liittolaisemme Trumpin uhittelujen mukaisesti hylkää meitä hädän hetkellä, koska hän katsoo meidän olevan turvallisuuden suhteen vapaamatkustaja.
Ja kolmanneksi, uusilla panostuksilla pyritään tietysti parantamaan omaa itsenäistä puolustuskykyämme.
On hämmentävää, että Suomessa ei juuri käydä keskustelua siitä, mihin käytämme reilusti kasvavat sotilasmäärärahat.
Kulman takana odottaa siis merkittävä menojen lisäys rahoihin, joilla Suomi vahvistaa puolustuskykyään. Kotimaan politiikassa kiistellään nykyisellään säästöistä ja leikkaustoimista lähes päivittäin. Harva kyseenalaistaa silti tässä tilanteessa sotilasmenojen nostamisen.
Mutta kovin hämmentävää on sen sijaan se, ettei Suomessa juuri käydä keskustelua siitä, mihin käytämme nuo reilusti kasvavat sotilasmäärärahat. Myös Euroopassa käytetään valtavasti rahaa sotilasmenoihin, mutta niistä saadaan vain vähän irti.
Rajallisten yhteisten varojen panostaminen puolustukseen vaatii tarkkaan harkittuja päätöksiä. Kyseenalaisen kiireen ja suoranaisen salailun leimaama taannoinen henkilömiinakeskustelu on painava varoitus mahdollisista – jopa todennäköisistä – sudenkuopista.
Henkilömiinakeskustelu näytti paljaasti, että maanpuolustus on poliittinen, ei vain tekninen kysymys. Sotilaalliseen yhteistyöhön ja materiaaliostoihin liittyvät valinnat sitovat meitä jopa vuosikymmenien ajan.
Jos keskustelua leimaa myös kiire, se ei ole hyväksi ongelmien analyysille.
Henkilömiinakeskustelu näytti paljaasti, että maanpuolustus on poliittinen, ei vain tekninen kysymys.
Kiire tahtoo viettää panostuksiin harvinaiseen, haluttuun ja kalliiseen teknologiaan. Kiireessä tehdyt investoinnit suuntautuvat herkästi joko Yhdysvaltoihin – jolloin Euroopan puolustusteollisuuden kehittyminen kärsii – tai kotimaahan – jolloin huoltovarmuus paranee, mutta hinnat kasvavat ja eurooppalaisten asevoimien yhteistyökyky heikkenee entisestään.
Eikä puolustusteollisuuskaan ole immuuni nopean kasvun aiheuttamille riskeille. Sotilaspuolella tyypillinen salailu voi jopa pahentaa tehottomuutta, tuhlailua ja suoranaista korruptiota.
Salailu on sotilasasioissa tietysti osin perusteltua. Kaikkea ei silti ole tarpeellista, eikä hyvän päätöksenteon ja vahvan demokratian kannalta tarkoituksenmukaista salata.
Salaaminen johtaa tilanteeseen, jossa keskustelua ei joko käydä, tai sitä käydään suppeilla argumenteilla. Mutta paras mahdollinen tieto auttaa päätöksenteossa ja päätöksien perustelemisessa tilanteessa, jossa sotilasmenot vaativat usein kipeitä leikkauksia muualla yhteiskunnassa.
Juuri siksi sotateollisuuden investoinnit esitetään usein mieluusti talouskasvun airuena tavalla, johon useat taloustieteilijät suhtautuvat skeptisesti.
Oikeasti ”puolustusosinkojen” tuotto kalpenee mennen tullen esimerkiksi koulutus- ja infrastruktuuripanostuksiin verrattuna. Historiallisesti suurimmat sotateollisuuden taloushyödyt tulevat keksinnöistä, joita voidaan käyttää siviilipuolellakin.
Salaaminen johtaa tilanteeseen, jossa keskustelua ei joko käydä, tai sitä käydään suppeilla argumenteilla.
On demokratian ja luottamuksen kannalta tärkeää, että päätökset sotilasmenoista ovat hyviä ja kestävät tarkastelua.
Toki on sekin mahdollista, että sotilasmenojen kasvua ohjaa puhdas poliittinen paine miellyttää Yhdysvaltojen istuvaa presidenttiä. Mutta tällöin tärkeintä on käyttää rahaa, ei kasvattaa omaa puolustuskykyämme.
Toivon, että siitä ei ole millään tasolla kyse. Viime kädessä turvallisuutemme tae on oma yhteinen kykymme puolustaa itseämme.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka näkee puolustuspolitiikankin aidosti politiikkana.